Уничтожение православного военного храма в Линнамäэ стало жертвой исторических потрясений и антироссийских настроений

Linnamäen ortodoksinen sotilaskirkko tuhoutui historian mullistusten ja jyrkkien asenteiden uhrina. Loppuvuodesta 1958 päättyi Linnamäellä iso purku-urakka. Se, mitä Pyhän suurmarttyyri Georgios Voittajan kirkosta oli jäljellä, muuttui tiili- ja kivikasoiksi ja murskeeksi mikkeliläisen rakennusurakoitsijan koneiden käsittelyssä. Vain 50 vuoden ikäinen, alun perin kaunis ja loistelias kirkkorakennus siirtyi historiaan, oltuaan suurimman osan olemassaolonsa ajasta hylättynä. Miksi näin kävi? Syitä on monia, mutta yksi löytyy nimestä, jolla kirkko edelleen tunnetaan. ”Ryssänkirkko”. Päämajakoulun eläkkeellä oleva rehtori Hannu Pyykkönen on perehtynyt Linnamäen ortodoksisen sotilaskirkon historiaan ja poikansa Petja Pyykkösen kanssa kirjoittanut aiheesta kirjan. Hän toivoo, että edellä mainittu kansankielinen nimi laitetaan lainausmerkkeihin. Miksi? – Sana on ortodokseille loukkaava. Suomen ortodoksisella kirkolla ei ole mitään tekemistä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa, perustelee Pyykkönen. Ortodoksina Pyykkönen koki jo nuorena, miten hänen uskontoonsa suhtauduttiin. – Monesti sain kuulla olevani ”ryssän penska”. Vaikken edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Pyykkönen kiinnostui ortodoksisen sotilaskirkon tarinasta muutettuaan Mikkeliin vuonna 1975. – Se tuntui täysin unohdetulta. Samalla siitä puhuttiin usein suurellakin tunnelatauksella. Haastattelin vielä elossa olleita henkilöitä ja keräsin tietoa. – Sain kokoon ison määrän materiaalia, myös valokuvia. Petja teki aiheesta historian opinnäytetyönsä ja sen jälkeen tuntui luontevalta koota materiaali myös kirjaksi, hän sanoo. 400 hengelle mitoitettu kirkko valmistui vuonna 1907 Mikkelin venäläisen varuskunnan käyttöön. Suomi oli tuolloin osa Venäjän keisarikuntaa, sen autonominen suuriruhtinaskunta. Kirkko oli venäläisille tärkeä ja kuului oleellisesti varuskuntaan. Palvelus keisarillisessa armeijassa saattoi kestää viisi vuotta ja moni sotilas oli kaukana kotoa. Mikkeliin oli sijoitettu Donin kasakoitakin. Ensin väännettiin kirkon paikasta. Mikkelin läänin kuvernööri Aleksandr Vatatsi ehdotti kirkon rakentamista torille, mutta kaupunginvaltuusto sai idean torpedoitua vetoamalla siihen, että asemakaava määräsi lääninhallitusrakennuksen edessä olevan torin avoimeksi tilaksi. Kansallisaate jyräsi hengelliset ja kulttuuriset arvot. Kaava-asioilla on siis ennenkin ollut merkitystä Mikkelissä. Kirkolle pakkolunastettiin lopulta paikka Linnamäeltä, josta purettiin vuonna 1882 rakennettu upseerien huvimaja. Pyhälle suurmarttyyri Georgios Voittajalle omistettu kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1908. Läntisessä maailmassa suurmarttyyri tunnetaan nimellä Pyhä Yrjö; hän oli se lohikäärmeen surmaaja. Kirkko rakennettiin mikkeliläisistä raaka-aineista. Jykevä kivijalka tehtiin Salosaaren graniitista ja tiilet valmistettiin David Pulkkisen tiilitehtaassa Lähemäellä. Samasta tiilestä on muurattu kymmenen vuotta aikaisemmin valmistunut tuomiokirkko. Mikkeliläisten kirkkoa ortodoksikirkosta ei tullut. Paikkakunnan ortodoksit käyttivät sitä jonkin verran, mutta ensisijaisesti se oli venäläisen varuskunnan käytössä ja sijaitsi suljetulla kasarmialueella. ”Ryssänkirkko”, sananmukaisesti. Alkuperäisessä käytössä kirkko toimi loppuvuoteen 1917. Tällöin Suomi itsenäistyi ja venäläiset poistuivat maasta. Kirkko jäi tyhjilleen ja päätyi valtiolle sotasaaliina. Tästä alkoi kirkon tuho. Huonosti tehty katto vuoti ja sisätilat kärsivät vesivahinkoja. Arvoesineitä katosi vartioimattomasta kirkosta, paikkoja myös sotkettiin ja rikottiin. Joku kävi siellä ammuskelemassakin. Kirkosta viriteltiin maakuntamuseota, mutta ajatus ei edennyt. 1930-luvulla mietittiin kirkon muuttamista sotilassairaalaksi, mutta siitäkään ei tullut mitään. Kirkko jäi varuskunnan varastoksi. Se oli ajan henki. Kirkko symboloi päättynyttä Venäjän valtaa. Kansallisaate jyräsi hengelliset ja kulttuuriset arvot. Kirkko koki kovia talvisodan aikana, kun sen kullatut tornit ja kupolit poistettiin. Pienemmät kupolit vedettiin köysillä alas, päätorni räjäytettiin. Perustelu oli se, että Neuvostoliiton ilmavoimat olisi saattanut käyttää korkealla mäellä olleen kirkon torneja apuna suunnistamiseen. Tornien tilalle sijoitettiin ilmatorjunta-asema. Tornien purkaminen ja katon kunnon heikkeneminen vaurioittivat kirkkoa entisestään. Sotavuosina purettiin myös Linnamäelle vanhalta kasarmialueelta johtaneet portaat. 1950-luvulla kirkko sai pitkästä aikaa oikeaa käyttöä, kun sinne sijoitettiin Liikkuvan poliisin Mikkelin komennuskunnan radioasema. Paikka oli hyvä salaiselle radioasemalle, koska kirkon alue oli aidattu piikkilangalla ja sitä vartioitiin. Piilossa se oli muutenkin, korkeaksi kasvaneen kuusikon ja männikön peittämänä. Ajatus kirkon purkamisesta alkoi kypsyä 1950-luvun puolivälin jälkeen ja asiasta päätettiin kesäkuussa 1958. Päätöksen taustalla oli monta asiaa. Kirkko katsottiin korjauskelvottomaksi eikä edes Mikkeliin sodan jälkeen perustettu ortodoksinen seurakunta halunnut sotilaskirkkoa itselleen. – Olisi se voitu pelastaa sen ajan tietotaidolla. Upea kirkko siitä olisi tullut. Mutta ei hankkeeseen olisi järjestynyt rahoitusta, asia oli monelle tavalla ongelmallinen. – Kirkko oli siellä mäellään sopivasti piilossa, sivussa katseilta. Oli helppo päättää purkamisesta, Pyykkönen arvioi. Mikkelin ortodoksinen seurakunta oli jo vuosikymmenen alussa varannut tontin Nuijamiehen kaupunginosasta. Sinne rakennettu Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1957. Pyhän suurmarttyyri Georgios Voittajan kirkossa pidettiin viimeinen jumalanpalvelus 10.10.1958. Sen jälkeen alkoi purkaminen. Purkaja myi osan kirkon materiaaleista eteenpäin ja graniittikiviä ja tiiliä käytettiin ympäri Mikkeliä rakennuksilla sekä erilaisissa pengerryksissä. Sodanjälkeisessä Mikkelissä oli kova pula rakennusmateriaalista, joten purkamisen tehnyt urakoitsija teki hyvän tilin. Osa kiviaineksesta murskattiin ja käytettiin esimerkiksi tienpohjina ja muussa maanrakennustyössä. Joitakin pylväitä päätyi yksityiskäyttöönkin; niitä käytettiin muun muassa grillikatoksen ja koirankopin koristeina. Kirkosta jäi muistuttamaan ainoastaan alttarin paikalle sijoitettu muistolaatta, joka sekin varastettiin kertaalleen ja uusittiin 1980-luvulla. Aarteita ei purkutöissä löydetty. Kirkon esineitä siirrettiin jo 1920-luvulta lähtien eri paikkakunnille, eikä niistä ole säilynyt luetteloita. Osa esineistä päätyi pitkäkyntisten haltuun. Yhdeksän kirkonkelloa myytiin vuonna 1924 eri paikkakunnille. Yksi jäi Mikkelin varuskunnalle ja päätyi myöhemmin ortodoksiselle seurakunnalle. Kello on nyt Visulahden tsasounan edustalla. Arvokkaat ikonit katosivat suurimmaksi osaksi jo varhain. Muutama on Mikkelissä, nykyisessä Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkossa. Tammipuinen ikonostaasi päätyi Pielaveden ortodoksiseen kirkkoon. Nykyjärjellä ajateltuna ortodoksisen sotilaskirkon tuho tuntuu käsittämättömältä. Mutta historiallisia tapahtumia ja prosesseja on arvioitava kulloistenkin olosuhteiden valossa. Linnamäen kirkko oli 1900-luvun alkupuoliskon historiallisten myllerrysten, päällimmäisenä Suomen ja Venäjän, sittemmin Neuvostoliiton välisten suhteiden uhri. Sille ei löytynyt sen ajan asenneilmapiirissä puolestapuhujia eikä säilyttäjiä. – Ryssävihan allehan se jäi. Siitä tuli tavallaan sijaiskärsijä, kiteyttää Pyykkönen. Lähteenä on käytetty Hannu ja Petja Pyykkösen teosta Mikkelin ortodoksinen sotilaskirkko - Pyhän suurmarttyyri Georgios Voittajan kirkko vuosina 1908-1958. (2008)